Suvivirttä on nyt veisattu herkistynein mielin kolmessa eri kevätjuhlassa. Lapset odottavat jo malttamattomina kesäloman alkamista. Herra C nauttii, kun jälleen päässyt uimaan ja Neiti E jahtailee pörriäisiä (hui, hui!) ja kantaa metsästä keppejä kesäleikkeihinsä.
Heppa pääsee perjantaina kesälaitumelle ja sinne jo mielelläni kirmaisin minäkin, sillä töissä on hiljaista ja aika kuluu lähinnä kahvia juoden ja paikkoja järjestellen. Tekemistä ei ole, toisin kuin olisi kotona ja mökillä! Mökillä käynti on lykkäytynyt omassa pihapiirissä tehtyjen kohennustöiden vuoksi ja kaipuu tutun järven rannalle on jo kova. Mutta kaikki aikanaan... Kesä on vasta alussa. Onneksi!
Parvekkeellemme pesiytyi pikkulintu, jonka äkkiseltään arvioisin olevan harmaasieppo. Lintupoloinen teki pesänsä seinällä roikkuvan, kuihtuneen kesäkukka-asetelman päälle. Luulin aluksi pesän olevan hylätty, mutta kun seuraavana päivänä näytin sitä miehelleni, pesässä olikin jo yksi muna.
Mies aikoi hävittää pesän, koska arveli lintujen paskovan parvekkeemme piloille ja häiriintyvän siitä, jos istuskelemme parvekkeella iltaisin. Ajatus pesän hävittämisestä kauhistutti minua siinä määrin, että kevätjuhlien herkistämänä pillahdin itkuun. Tunne voitti järjen ja toistaiseksi pesä on saanut olla aivan rauhassa. Lupasin siivota lintujen jätökset parvekkeelta ja luulenpa, että jos kyseessä on tosiaan harmaasieppo, meille jää vielä ruhtinaallisesti aikaa istua parvekkeella... Tämä sieppolaji kuulemma hautoo noin 14 vrk ja poikaset lähtevät pesästä jo12-15 vrk:n kuluttua kuoriutumisestaan. Sitä paitsi, miksi istua parvekkeella, kun mies on rakentanut pihallemme mitä hienoimman pergolan! Laitan siitä kuvan tänne blogiin, kunhan saamme pergolan ympäristön siistittyä rakennusjätteistä ja pergolan vieressä olevan koristealtaan siivottua. Tällä hetkellä se on kurainen lätäkkö, jossa vesiliskot viettävät kutujuhliaan. Ei niitäkään reppanoita viitsi vielä häiritä, hoitakoot nyt lisääntymispuuhansa rauhassa kuten ennenkin.
Vaikka asumme ns. esikaupunkialueella, elämme todellakin keskellä luontoa ja olen siitä iloinen. Pihalla on vesiliskojen ja moninaisten lintujen lisäksi vuosien mittaan vilahdellut jäniksiä, rusakoita, siilejä ja jopa hirviäkin. Talomme ohi on kirmannut peuroja ja kettu. Lintujen laulua on ilo kuunnella ja perhosten ja muiden hyönteisten hyörinää ja pyörinää on kiva seurata. Rinnakkain elo eläinten kanssa on sujunut melko mallikkaasti. Ainoastaan muurahaisia ja ampiaisia olemme joutuneet karkottamaan.Tänäkin vuonna ampiaisista saattaa tulla meille riesa, koska nekin tykkäävät pesiä sekä kuistin katon alla että parvekkeella kattolaudoituksen uumenissa.
Höyhenpukuisen parvekevieraamme elämää aion seurailla tiukasti, toki tipuja häiritsemättä. Yritän saada linnuista edes muutaman kelvollisen kuvan blogiini, vaikka kuvaaminen tuleekin olemaan haastellista. Ikkunasta pesää ei näe, koska se on samalla seinustalla kuin ikkuna. Jos menee pihalle seisomaan, peittävät parvekkeen kaiteet näkymän pesälle. Vasta kun siirtyy vähän kauemmas ja käyttää kameran zoomia, voi pesästä saada jonkinlaisen otoksen. Katsotaan, kuinka onnistun kuvaamisessa.
Viikonloppuna hyvien ystäviemme poika pääsee ylioppilaaksi ja lähdemme juhlimaan pojan hienoa suoritusta. Jännitän hieman noita juhlia, kuten aina tapahtumia, jossa on paikalla paljon sellaisia ihmisiä, joita en kunnolla tunne. Mutta joka tapauksessa on kiva lähteä lakkiaisiin!
Onnittelut kaikille kevään uusille ylioppilaille ja muille koulunsa päättäneille!
30.5.2013
28.5.2013
Koiran pää paisui
Viime torstaina sain töihin tyttäreltäni hätääntyneen puhelun: tytär kertoi, että Neiti E:n pää turpoaa! Arvelin heti, että neitokaista on jälleen pistänyt jokin ötökkä. Näinhän E:lle kävi viime kesänä, kun hän rannalla epähuomiossa teki tuttavuutta maassa pesivien ampiaisten kanssa.
Tytär lähetti kännykällään minulle kuvan Neiti E:stä ja kuvasta näki selvästi, että kuono oli toiselta puolen turvoksissa. Tilanne ei kuitenkaan vaikuttanut kovin pahalta ja lähdinkin kotiin vasta sitten, kun tytär soitti uudelleen ja sanoi olevansa peloissaan koiran puolesta. Tuollaisessa tilanteessa on äidin otettava vastuu, ei lasta sovi jättää kotiin yksin pelkäämään lemmikin puolesta!
Kotona totesin, että koira on hyvissä voimissa, kuono tosin oli turvoksissa edelleen. Soitin kaiken varalta eläinlääkärille ja sain kuulla, että jos koiran vointi on hyvä eikä ole hengitysvaikeuksia, ei asialle tarvitse tehdä mitään. Yhteyttä voi ottaa sitten, jos tilanne muuttuu pahemmaksi. Kyytabletteja ei neuvottu antamaan, koska ei ollut varmuutta siitä, mikä koiraa on pistänyt - jos syyllinen olisi kyy (niitäkin on meidän pihallamme nähty), kyytabletti vain pahentaisi koiran vointia.
Päätin lähteä takaisin töihin. Koska kuitenkin oli jo iltapäiväkahvin aika, tuumasin, että hörppään kahvit kotona. Ja yllätys, yllätys! Siinä kahvia juodessani pidin Neiti E:tä silmällä ja yhtäkkiä tajusin, että koiran toinen silmä on turpoamassa umpeen! Koiran pää siis turposi ihan silmissä toiselta puolelta aivan muodottomaksi. Muutenkin koira alkoi vaikuttaa levottomalta, vinkui ja juoksenteli ympäriinsä sekä hankasi turvonnutta kuonoaan.
Töihin paluu jäi siltä päivältä. Kiikutin koiran kahden hätääntyneen lapsukaisen kanssa eläinlääkäriin ja siellä koiralle annettiin sekä kortisonipiikki että kipupiikki. Mikä koiraa oli pistänyt, jäi arvoitukseksi, mutta kyy se ilmeisesti ei ainakaan ollut. Veikkaan syypääksi pihalla pörrääviä kimalaisia.
Kortisoni helpotti koiran oloa nopeasti. Annoimme vielä illalla koiralle kortisonitabletteja ja seuraavana päivänä neito oli täysin kunnossa.
Kauhulla silti odotan, milloin Neiti E seuraavan kerran pistää päänsä ampiaspesään tai vastaavaan. Neiti on selvästi yliherkkä pistoille. Myös kyyt hirvittävät. Viime kesänä näimme pihallamme yhden ja mökillä toisen. Vaara voi vaania minkä tahansa pusikon alla niin meitä ihmisiä kuin koiraakin, joka vielä ihmistäkin vähemmän ymmärtää varoa käärmettä.
Mutta etukäteenhän ei oikeasti kannata panikoida. Pitää elää päivä kerrallaan ja ottaa vastaan se, mitä tulee! Riittää kullekin päivälle oma vaivansa. Mutta järkevä voi olla ja aionkin pitää kaiken varalta kortisonitabletteja ja eläinlääkärin puhelinnumeron nopeasti saatavilla...
Myrkytöntä kesän alkua kaikille!
Tytär lähetti kännykällään minulle kuvan Neiti E:stä ja kuvasta näki selvästi, että kuono oli toiselta puolen turvoksissa. Tilanne ei kuitenkaan vaikuttanut kovin pahalta ja lähdinkin kotiin vasta sitten, kun tytär soitti uudelleen ja sanoi olevansa peloissaan koiran puolesta. Tuollaisessa tilanteessa on äidin otettava vastuu, ei lasta sovi jättää kotiin yksin pelkäämään lemmikin puolesta!
Kotona totesin, että koira on hyvissä voimissa, kuono tosin oli turvoksissa edelleen. Soitin kaiken varalta eläinlääkärille ja sain kuulla, että jos koiran vointi on hyvä eikä ole hengitysvaikeuksia, ei asialle tarvitse tehdä mitään. Yhteyttä voi ottaa sitten, jos tilanne muuttuu pahemmaksi. Kyytabletteja ei neuvottu antamaan, koska ei ollut varmuutta siitä, mikä koiraa on pistänyt - jos syyllinen olisi kyy (niitäkin on meidän pihallamme nähty), kyytabletti vain pahentaisi koiran vointia.
Päätin lähteä takaisin töihin. Koska kuitenkin oli jo iltapäiväkahvin aika, tuumasin, että hörppään kahvit kotona. Ja yllätys, yllätys! Siinä kahvia juodessani pidin Neiti E:tä silmällä ja yhtäkkiä tajusin, että koiran toinen silmä on turpoamassa umpeen! Koiran pää siis turposi ihan silmissä toiselta puolelta aivan muodottomaksi. Muutenkin koira alkoi vaikuttaa levottomalta, vinkui ja juoksenteli ympäriinsä sekä hankasi turvonnutta kuonoaan.
Töihin paluu jäi siltä päivältä. Kiikutin koiran kahden hätääntyneen lapsukaisen kanssa eläinlääkäriin ja siellä koiralle annettiin sekä kortisonipiikki että kipupiikki. Mikä koiraa oli pistänyt, jäi arvoitukseksi, mutta kyy se ilmeisesti ei ainakaan ollut. Veikkaan syypääksi pihalla pörrääviä kimalaisia.
Kortisoni helpotti koiran oloa nopeasti. Annoimme vielä illalla koiralle kortisonitabletteja ja seuraavana päivänä neito oli täysin kunnossa.
Kauhulla silti odotan, milloin Neiti E seuraavan kerran pistää päänsä ampiaspesään tai vastaavaan. Neiti on selvästi yliherkkä pistoille. Myös kyyt hirvittävät. Viime kesänä näimme pihallamme yhden ja mökillä toisen. Vaara voi vaania minkä tahansa pusikon alla niin meitä ihmisiä kuin koiraakin, joka vielä ihmistäkin vähemmän ymmärtää varoa käärmettä.
Mutta etukäteenhän ei oikeasti kannata panikoida. Pitää elää päivä kerrallaan ja ottaa vastaan se, mitä tulee! Riittää kullekin päivälle oma vaivansa. Mutta järkevä voi olla ja aionkin pitää kaiken varalta kortisonitabletteja ja eläinlääkärin puhelinnumeron nopeasti saatavilla...
Myrkytöntä kesän alkua kaikille!
17.5.2013
Juna tuli justiinsa
Hevosen omistajan elämä on täynnä mielenkiintoisia ja toisinaan myös vaarallisia seikkailuja. Olen melko arka ratsastaja, enkä mielelläni ota ylimääräisiä riskejä, mutta maastossa ratsastaminen on niin hauskaa, että toisinaan sinne lähtee ottaen niitä riskejäkin.
Tallimme lähistöllä on jonkin verran metsäpolkuja ja muita kivoja reittejä, joita on kiva ratsastaa. Nyt keväällä suurin osa maastoreiteistä on kuitenkin ollut niin huonossa kunnossa, ettei näille lenkeillä ole tullut lähdettyä. Ns. junatiellä on kuitenkin hyvä pohja ja se on lähes ainoita paikkoja, joissa voi ympäri vuoden sekä ravata että laukata pitkää suoraa autoja pelkäämättä.
Junatien ongelma on kuitenkin se, että se, kuten nimikin jo antaa ymmärtää, kulkee junaradan vierellä. Parhaimmillaan tai pahimmillaan tien ja junaradan välissä on vain 2-3 m levyinen kaistale villinä kasvavaa pusikkoa / ojaa. Olen tuhat ja sata kertaa miettinyt, mitä mahtaisi tapahtua, jos juna pyyhältäisi minun ja ruunani ohitse juuri silloin, kun olisimme junatiellä maastoilemassa. Olen maalaillut painajaismaisia kuvia tilanteesta ja ollut jännityksestä viulunkielenä useinkin, kun olen junatielle uskaltautunut.
Viime tiistaina uskaltauduin taas junatielle tallikaverini Tuijan kanssa. Päivä oli kaunis ja hevoset rentoja, oma ruunani pysähteli tuon tuostakin mutustelemaan kuusenoksia rauhallisesta kävelylenkistä nauttien. Junatiellä meillä oli tarkoitus ravata,jotta hepat saisivat kunnolla liikuntaa. Koska halusin kuitenkin varautua junan mahdolliseen saapumiseen, sanoin Tuijalle, että voisimme poiketa tieltä läheiselle pellolle "turvaan", jos kuulisimme junan tulevan. Tuskin ehdin lauseeni lopettaa, kun juna jo pyyhälsi takaamme! Se oli päässyt lähestymään meitä salakavalan äänettömästi, junan äänet olivat hukkuneet läheiseltä maantieltä kuuluvien autojen meteliin.
Tuijan tamma pyyhälsi melko rauhallisesti läheiselle pellolle, juuri sinne, minne meidän oli pitänyt menna junaa "karkuun". Oma heppani sen sijaan oli sitä mieltä, että hän lähtee ja lujaa... Olin onneksi varautunut siihen, että heppa saattaisi päättää lähteä "käsistä" ja oikealla ohjalla sain käännettyä hevosen pienelle voltille ja tehtyä tavallaan jonkinlaisen "yhden ohjan pysähdyksen". Hepan yritys lähteä kiitolaukalla pakoon katkesi siihen. Pyörimme hetken paikoillamme, sitten pysähdyimme ja jäimme yhdessä toljottamaan ohi kiitävää pitkää matkustajajunaa.
Tämä oli minulle suuri voitto. Vielä neljä vuotta sitten heppa olisi pitänyt oman päänsä ja kiitänyt kiitolaukkaa ties minne. Nyt se jäi kuuntelemaan minua ja uskalsi luottaa minuun ja jäädä paikoilleen, kun sitä pyysin. Kotiin päin toki palasimme reipasti vauhtia, mutta melko hallitusti kuitenkin. Missään vaiheessa heppa ei esim. yrittänyt riistäytyä käsistä ja lähteä laukkaaman.
Kurakot, jotka junatielle mennessämme olimme ylittäneet rauhallisessa käynnissä, ylitettiin nyt tiku-tiku-ravissa melkoista haipakkaa! Rapa roiskui, välillä pollen takajalat upposivat syvälle liejuun Tuijan kauhunhuutojen säestämänä, mutta sieltä sitä vaan ponnistettiin uudelleen eteenpäin... Olen niin onnellinen siitä, että heppani on vahva eestinhevonen ja että sillä on hyvä tasapaino! Siitä huolimatta välillä hieman pelkäsin, että menemme kurakoissa nurin. No, niin ei käynyt.
Tallin pihalla porukka hieman ihmetteli kuraista hevostani. Kurainen toki oli Tuijankin tamma, mutta koska se on ruskea eikä valkoinen kuten minun hummani, ei kura siitä niin silmiinpistävästi erottunut. Totesin ihmettelijöille iloisesti, että me hieman säikähdimme junaa ja otimme sitten mutakylpyjä...
Suunnilleen samoihin aikoihin toinen maastoretki tallillamme ei päättynyt yhtä onnellisesti. Nuoren lukiolaistytön hevonen hyppäsi polulta ojaan jotain säikähdettyään ja hevosen jalka kiilautui kivien väliin niin tiukasti, ettei sitä saatu omin voimin sieltä irti. Hätiin hälytettiin pelastuslaitos. Hevonen loukkaantui kuitenkin niin pahoin, että se piti lopettaa. Tyttö onneksi ei loukkaantunut. Yhdeltä tallin työntekijältä katkesi solisluu, kun hän oli yrittänyt hillitä riuhtovaa hevosta istumalla sen päällä.
Tämä tapaus on ikävä ja surullinen ja järkytti minua monella tapaa eikä vähiten siksi että oma maastoretkemme samana päivänä ja samoihin aikoihin olisi voinut päättyä aivan yhtä huonosti. Tällä kertaa meillä oli onnea matkassa, toisilla sitä ei ollut.
Ratsastus on vaarallinen laji, siitä ei pääse mihinkään. Mutta koska koko elämä on yhtä suurta riskinottoa, jatkan harrastustani näistä ikävistä sattumuksista huolimatta. Hevosensa menettäneelle tytölle toivon jaksamista ja sitä, ettei tapahtumasta jäisi pysyviä traumoja.
Turvallisia ratsastushetkiä kaikille hevosten ystäville!
Tallimme lähistöllä on jonkin verran metsäpolkuja ja muita kivoja reittejä, joita on kiva ratsastaa. Nyt keväällä suurin osa maastoreiteistä on kuitenkin ollut niin huonossa kunnossa, ettei näille lenkeillä ole tullut lähdettyä. Ns. junatiellä on kuitenkin hyvä pohja ja se on lähes ainoita paikkoja, joissa voi ympäri vuoden sekä ravata että laukata pitkää suoraa autoja pelkäämättä.
Junatien ongelma on kuitenkin se, että se, kuten nimikin jo antaa ymmärtää, kulkee junaradan vierellä. Parhaimmillaan tai pahimmillaan tien ja junaradan välissä on vain 2-3 m levyinen kaistale villinä kasvavaa pusikkoa / ojaa. Olen tuhat ja sata kertaa miettinyt, mitä mahtaisi tapahtua, jos juna pyyhältäisi minun ja ruunani ohitse juuri silloin, kun olisimme junatiellä maastoilemassa. Olen maalaillut painajaismaisia kuvia tilanteesta ja ollut jännityksestä viulunkielenä useinkin, kun olen junatielle uskaltautunut.
Viime tiistaina uskaltauduin taas junatielle tallikaverini Tuijan kanssa. Päivä oli kaunis ja hevoset rentoja, oma ruunani pysähteli tuon tuostakin mutustelemaan kuusenoksia rauhallisesta kävelylenkistä nauttien. Junatiellä meillä oli tarkoitus ravata,jotta hepat saisivat kunnolla liikuntaa. Koska halusin kuitenkin varautua junan mahdolliseen saapumiseen, sanoin Tuijalle, että voisimme poiketa tieltä läheiselle pellolle "turvaan", jos kuulisimme junan tulevan. Tuskin ehdin lauseeni lopettaa, kun juna jo pyyhälsi takaamme! Se oli päässyt lähestymään meitä salakavalan äänettömästi, junan äänet olivat hukkuneet läheiseltä maantieltä kuuluvien autojen meteliin.
Tuijan tamma pyyhälsi melko rauhallisesti läheiselle pellolle, juuri sinne, minne meidän oli pitänyt menna junaa "karkuun". Oma heppani sen sijaan oli sitä mieltä, että hän lähtee ja lujaa... Olin onneksi varautunut siihen, että heppa saattaisi päättää lähteä "käsistä" ja oikealla ohjalla sain käännettyä hevosen pienelle voltille ja tehtyä tavallaan jonkinlaisen "yhden ohjan pysähdyksen". Hepan yritys lähteä kiitolaukalla pakoon katkesi siihen. Pyörimme hetken paikoillamme, sitten pysähdyimme ja jäimme yhdessä toljottamaan ohi kiitävää pitkää matkustajajunaa.
Tämä oli minulle suuri voitto. Vielä neljä vuotta sitten heppa olisi pitänyt oman päänsä ja kiitänyt kiitolaukkaa ties minne. Nyt se jäi kuuntelemaan minua ja uskalsi luottaa minuun ja jäädä paikoilleen, kun sitä pyysin. Kotiin päin toki palasimme reipasti vauhtia, mutta melko hallitusti kuitenkin. Missään vaiheessa heppa ei esim. yrittänyt riistäytyä käsistä ja lähteä laukkaaman.
Kurakot, jotka junatielle mennessämme olimme ylittäneet rauhallisessa käynnissä, ylitettiin nyt tiku-tiku-ravissa melkoista haipakkaa! Rapa roiskui, välillä pollen takajalat upposivat syvälle liejuun Tuijan kauhunhuutojen säestämänä, mutta sieltä sitä vaan ponnistettiin uudelleen eteenpäin... Olen niin onnellinen siitä, että heppani on vahva eestinhevonen ja että sillä on hyvä tasapaino! Siitä huolimatta välillä hieman pelkäsin, että menemme kurakoissa nurin. No, niin ei käynyt.
Tallin pihalla porukka hieman ihmetteli kuraista hevostani. Kurainen toki oli Tuijankin tamma, mutta koska se on ruskea eikä valkoinen kuten minun hummani, ei kura siitä niin silmiinpistävästi erottunut. Totesin ihmettelijöille iloisesti, että me hieman säikähdimme junaa ja otimme sitten mutakylpyjä...
Suunnilleen samoihin aikoihin toinen maastoretki tallillamme ei päättynyt yhtä onnellisesti. Nuoren lukiolaistytön hevonen hyppäsi polulta ojaan jotain säikähdettyään ja hevosen jalka kiilautui kivien väliin niin tiukasti, ettei sitä saatu omin voimin sieltä irti. Hätiin hälytettiin pelastuslaitos. Hevonen loukkaantui kuitenkin niin pahoin, että se piti lopettaa. Tyttö onneksi ei loukkaantunut. Yhdeltä tallin työntekijältä katkesi solisluu, kun hän oli yrittänyt hillitä riuhtovaa hevosta istumalla sen päällä.
Tämä tapaus on ikävä ja surullinen ja järkytti minua monella tapaa eikä vähiten siksi että oma maastoretkemme samana päivänä ja samoihin aikoihin olisi voinut päättyä aivan yhtä huonosti. Tällä kertaa meillä oli onnea matkassa, toisilla sitä ei ollut.
Ratsastus on vaarallinen laji, siitä ei pääse mihinkään. Mutta koska koko elämä on yhtä suurta riskinottoa, jatkan harrastustani näistä ikävistä sattumuksista huolimatta. Hevosensa menettäneelle tytölle toivon jaksamista ja sitä, ettei tapahtumasta jäisi pysyviä traumoja.
Turvallisia ratsastushetkiä kaikille hevosten ystäville!
13.5.2013
Ihana Nelli-neiti!
Viikonloppuna meillä vieraili kummityttöni miehensä ja koiranpentunsa kanssa. Tämä pieni koira, Nelli nimeltään, valloitti koko perheemme täysin! Ainoa, joka suhtautui viiden kuukauden ikäiseen pentukoiraan epäluuloisesti oli Neiti E. Neiti E suorastaan pelkäsi Nelliä ja Nellihän nautti arvoasemastaan täysin siemauksin pistämällä Neiti E:n täysin nippuun!
Herra C puolestaan suhtautui Nelliin hyvin suopeasti - ainakin ulkona leikki sujui ja Herra C nautiskeli, kun sai "vaania" pientä koiraa. Sisällä, leikeistä väsyneenä, Herra C hermostui muutamaan kertaan, kun pieni Nelli herätteli vanhaa herraa ja yritti houkutella ukkelia leikkiin, vaikka "vanhus" olisi halunnut torkkua rauhassa. Herra C on onneksi kuitenkin herrasmies: rähähtää silloin, kun on sitä mieltä että se on tarpeen, mutta ei kuitenkaan käy kiinni!
Tässä vielä yksi kuva Nellistä, joka tuntui viihtyvän kukkapenkeissäni hieman liiankin hyvin. Onneksi olemme koiraperhe, enkä siis saa raivaria, vaikka jokunen maasta puskeva taimi menisi poikki. Kukat ovat onneksi uusiutuva luonnonvara ja kukkapenkkituholaisiin on meillä totuttu. Oikeasti on hassu juttu, kuinka koirat usein viihtyvätkin niin hyvin kukkapenkeissä kukkapedeillä makoillen ja lehtiä pureskellen...
 | |||
| Tässä kuvassa Neiti E näyttää melko hyväntuuliselta eikä lainkaan pelokkaalta, mutta välillä Neiti E pakeni Nelliä mamman jalkoihin ja hypähti pelokkaasti joka kerta, kun Nelli hieman haukahti. |
Herra C puolestaan suhtautui Nelliin hyvin suopeasti - ainakin ulkona leikki sujui ja Herra C nautiskeli, kun sai "vaania" pientä koiraa. Sisällä, leikeistä väsyneenä, Herra C hermostui muutamaan kertaan, kun pieni Nelli herätteli vanhaa herraa ja yritti houkutella ukkelia leikkiin, vaikka "vanhus" olisi halunnut torkkua rauhassa. Herra C on onneksi kuitenkin herrasmies: rähähtää silloin, kun on sitä mieltä että se on tarpeen, mutta ei kuitenkaan käy kiinni!
 | ||
| Tässä Herra C vaanimassa Nelliä, joka ei kuitenkaan herraa pelännyt, oli vain innoissaan leikeistä! |
Kiitos Nelli vierailustasi, tule pian uudelleen! Ja tuo ihmisvanhempasi myös vierailulle!
Kevään askarteluja ja käsitöitä
Pitkästä aikaa sain purettua kamerasta kuvia tietokoneelle. Samalla huomasin, että osa tänä keväänä valmistuneista käsitöistä on yhä kuvaamatta, joten esittelen nyt valmistuneista töistä tässä vain osan. Mutta eiköhän siinäkin ole tarpeeksi yhdelle päivityskerralle.
Ennen keittiöremontin alkua ja vielä sen alkumetreilläkin ahersin innolla korttien parissa. Kun remontti pyörähti täysillä käyntiin, ei aikaa näpertelyyn ollut - eikä tilaakaan, koska työpöytäni näytti tältä:
Tilaa askarteluun ei siis ollut, koska työpöydälläni oli väliaikainen "kahvipiste". Tässä kuitenkin kortit, jotka ehdin ennen remppaa saada valmiiksi:
Lisäksi sain tässä keväällä valmiiksi neulepaidan nuorimmalle pojalleni. Paita on neulottu Novita-lehden ohjeen mukaan (en valitettavasti enää muista mikä oli lehden numero) kotoa löytyneistä Nalle-langoista. Paita on kokoa 140 cm, mutta oli jo nyt pojalle sopiva (poika pitää tavallisesti vaatteita, jotka ovat kokoa 134 cm), joten paita taitaa jäädä pieneksi ennen kuin pääsee kunnolla käyttöön. No, kierrätetään se sitten jolle kulle toiselle tarvitsevalle... Tuskin neule hukkaan menee! Tässä kuva neuleesta:
Sisustamisesta innostuneena vaihdoimme uudet verhotangot sekä olohuoneeseen että keittiöön ja niinpä joukko männyn värisiä, puisia verhorenkaita jäi täysin vaille käyttöä.
Ajattelin ensin lingota renkaat kaatopaikalle, mutta sitten tulin ajatelleeksi, että ehkä niille kuitenkin löytyisi jotain järkevää käyttöä. Kaivoin lankalaatikoistani erivärisiä paksuja villalankoja (Huopasta ja Puroa) ja aloin virkata. Renkaista syntyi pannun alusia, jotka ovat olleet ahkerassa käytössä. Renkaita on vielä yllin kyllin moneen uuteen pannun aluseen ja meinaankin virkata niitä lisää. Myös tilkkukassien ompelussa näitä renkaita voisi hyödyntää. Mutta tässä kuva valmistuneista pannun alusista:
Loput valmistuneet käsityöt esittelen myöhemmin!
Vanha blogini on muuten nykyään "taideblogini", eli esittelen siellä ainoastaan pastellimaalauksiani. Pari päivää sitten valmistui viimeisin, iso työ, jonka tekeminen oli suuri haaste ja nautinto. Käykääpä kurkkaamassa!
Ennen keittiöremontin alkua ja vielä sen alkumetreilläkin ahersin innolla korttien parissa. Kun remontti pyörähti täysillä käyntiin, ei aikaa näpertelyyn ollut - eikä tilaakaan, koska työpöytäni näytti tältä:
Tilaa askarteluun ei siis ollut, koska työpöydälläni oli väliaikainen "kahvipiste". Tässä kuitenkin kortit, jotka ehdin ennen remppaa saada valmiiksi:
Lisäksi sain tässä keväällä valmiiksi neulepaidan nuorimmalle pojalleni. Paita on neulottu Novita-lehden ohjeen mukaan (en valitettavasti enää muista mikä oli lehden numero) kotoa löytyneistä Nalle-langoista. Paita on kokoa 140 cm, mutta oli jo nyt pojalle sopiva (poika pitää tavallisesti vaatteita, jotka ovat kokoa 134 cm), joten paita taitaa jäädä pieneksi ennen kuin pääsee kunnolla käyttöön. No, kierrätetään se sitten jolle kulle toiselle tarvitsevalle... Tuskin neule hukkaan menee! Tässä kuva neuleesta:
Sisustamisesta innostuneena vaihdoimme uudet verhotangot sekä olohuoneeseen että keittiöön ja niinpä joukko männyn värisiä, puisia verhorenkaita jäi täysin vaille käyttöä.
Ajattelin ensin lingota renkaat kaatopaikalle, mutta sitten tulin ajatelleeksi, että ehkä niille kuitenkin löytyisi jotain järkevää käyttöä. Kaivoin lankalaatikoistani erivärisiä paksuja villalankoja (Huopasta ja Puroa) ja aloin virkata. Renkaista syntyi pannun alusia, jotka ovat olleet ahkerassa käytössä. Renkaita on vielä yllin kyllin moneen uuteen pannun aluseen ja meinaankin virkata niitä lisää. Myös tilkkukassien ompelussa näitä renkaita voisi hyödyntää. Mutta tässä kuva valmistuneista pannun alusista:
Loput valmistuneet käsityöt esittelen myöhemmin!
Vanha blogini on muuten nykyään "taideblogini", eli esittelen siellä ainoastaan pastellimaalauksiani. Pari päivää sitten valmistui viimeisin, iso työ, jonka tekeminen oli suuri haaste ja nautinto. Käykääpä kurkkaamassa!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)