Neulemekko ja koira-asiaa

Viime viikonloppuna sain lopultakin valmiiksi neulemekon, jota olen ähertänyt ainakin pari vuotta. Upotin mekkoon kaikenlaisia puuvilla- ja puuvillasekoitelankoja. Mekko on tehty kokonaan omalla ohjeella ja hieman jännitti, tuleeko siitä edes sopivan kokoinen vai onko se pieni heti kättelyssä. Onneksi mekko mahtui päälle - mutta lihomisvaraa siinä ei ole :). Tästä tulee minun mökkimekkoni. Toivottavasti se ei ole liian kuuma käytössä...

Sitten surullisempaa asiaa. 11-vuotiaaan Herra C:n eli kotoisammin Capon hiekka elämän tiimalasissa alkaa käydä vähiin. Koiran takapää pettää tuon tuostakin, kävely on vaikeaa erityisesti sisällä, portaat ovat koiralle haasteelliset ja lisäksi koira laahaa takajalkojaan niin, että tassut ovat varpaiden päältä hiertyneet verille. Kipujakin Capolla on, koska kipulääkettä saatuaan se on ollut pirteämpi. Harmillista, että kipulääke aiheuttaa oksentelua, joten sekään ei ole mikään ratkaisu koiran vaivoihin pitkässä juoksussa. Lisäksi koiralta karkaa ulostetta milloin mihinkin. Kakkaa vaan tulee, eikä koira ehdi pyytää ajoissa ulos. Lenkeille emme ole päässeet enää aikoihin, koska Capo ei jaksa ja jalat hiertyvät verille pahemmin kuin omassa pihassa. Ulkoilu on siis rajoittunut omaan pihaan, hyvä kun ollut edes joku paikka missä voi vähän juoksennella pallon perässä ja makoilla.

Koska emme halua kiusata vanhaa koiraa, jonka elämä ei tuosta enää ehommaksi muutu, olemme päättäneet varata sille eläinlääkäriajan vielä viimeisen kerran. Tarkoitus on päättää Capon päivät tulevan viikon perjantaina. Toivon, että saan hommattua eläinlääkärin meille kotiin antamaan nukutuspiikin. Capo pelkää eläinlääkärissä, olisi kurjaa jos sen pitäisi olla peloissaan viimeisillä hetkillään.

Paskamainen juttuhan tämä on. Tunnen itseni ihan pyöveliksi, kun näin suunnittelen ystävän kuolemaa. Mutta jos elämä ei enää anna koiralle juuri mitään, jos se on vain kipua ja kärsimystä ja silkkaa vi...tusta koska lenkeillekään ei enää pysty lähtemään, niin miksi sitä pitäisi pitkittää... Helppoahan se olisi, jos koira vain joku aamu olisi nukkunut nätisti pois. Mutta sitä emme voi jäädä odottamaan, koska on todennäköisempää, että sitä ennen Capon takapää pettää lopullisesti eli halvaantuu. Ja jos niin kauan odotamme, niin sitten olemme odottaneet jo liian pitkään.

Näin se elämä vaan menee... Itkettää ja surettaa, mutta olihan meillä yhdessä sentään 11 mahtavaa vuotta ja vielä muutama päivä on vielä jäljelläkin. En ole yleensä kokenut tarvetta laittaa lemmikeille hautaa, mutta tälle koiralle sellainen laitetaan. Jotenkin vain tuntuu siltä, että niin pitää tehdä. 

Nyt en pysty kirjoittamaan enempää, tulee aivan liian paha mieli. En millään haluaisi luopua tästä aivan mahtavasta koirakaverista, joka ei ole ikinä murissut yhdellekään ihmiselle ja joka on rakastanut lapsia yli kaiken, mutta muuta vaihtoehtoa ei nyt vaan ole.

Ei ole, vaikka sitä niin kovin toivoisin...