Kaikki alkoi siitä, kun mieheni osti tyttärellemme skootterin. Koska tytöllä ei vielä ole mopokorttia, innostuin minä ajatuksesta, että lähtisin koeajamaan tuoretta hankintaa.
Tuumasta toimeen, meillähän ei kauan mietitä, kun jokin asia mieleen juolahtaa... Nauroin räkäisesti, kun mies ilmoitti vetäessäni kypärää päähäni, että hän lähtee omalla isommalla skootterillaan ajamaan perässäni. Minäkö muka tarvitsisin jonkun lapsenvahdin mukaani? Kattia kanssa! Mies piti kuitenkin päänsä ja lähti mukaan koeajolle, seuraten tiiviisti vanavedessäni ajoani, joka kieltämättä oli aika epävarmaa.
Nuorempana minulla oli skootteri. Ennen lasten syntymää ajelin sillä paljonkin. Sitten skootteri myytiin, mutta jossain vaiheessa lasten ollessa pieniä, ostimme sellaisen uudelleen ja jonkin kerran muistan käyneeni sillä töissä. Edellisistä ajoista taitaa olla kymmenisin vuotta, näin mietiskelin, kun päristelin skootterilla kylän keskustassa.
Koska liikenteessä ei tietenkään saa kaahailla, ajoin mopolla paikallisen tehtaan takana olevalle hiljaiselle suoralle. Tarkoitukseni oli siellä testata, kuinka lujaa mopolla pääsee. Tiellä oli kuitenkin jonkin verran hiekkaa ja roskaa, joten en uskaltanut kääntää hanaa kaakkoon. Ajoin tien päähän ja tarkoitus oli siellä kääntää skootteri ja lähteä palailemaan kotiin.
Jostan syystä käännös jäi kuitenkin vajaaksi. Skootteri ei kääntynyt tarpeeksi, vaikka kuinka yritin sitä kääntää. Se puski kuin junan raiteita pitkin suoraan kohti tien vieressä olevaa, ainakin metrin syvää kuraojaa. Kun ymmärsin, että vempele ei, hitto soikoon, käänny, iskin jarrut pohjaan. Se oli kuitenkin liian myöhäistä, ja sinne me sitten humpsahdimme kuraojan pohjalle, skootteri ja minä. Oja oli niin syvä, että olimme kuulemma kadonneet tyystin mieheni näkyvistä.
Ojaan syöksyessäni ehdin ajatella, että "voi hitto, siellä on vettä, kuinkahan paljon sitä on?" Yksi pahimmista painajaisistani on nimittäin ollut se, että päätyisin johonkin syvään ojaan, jossa on vettä, ja uppoaisin sinne. Olin aina pelännyt näin tapahtuvan hevosen kanssa maastoretkellä, mutta pelko toteutuikin nyt sitten toisella tavalla.
Olipa onni onnettomuudessa mukana. Ojan pohjalla oli tosiaan pehmeää kuralillua ja vettä, mutta vettä ei ollut paljon. Kura pehmensi törmäystä, samoin ojassa kasvava pitkä, pehmeä heinä. Selvisin tömpsäyksestä ruhjeilla ja mustelmilla sekä lievästi venähtäneellä nilkalla. Nilkka jäi skootterin alle ja siinä sai hieman siipeensä. Vaatteeni tietysti kuraantuivat ja kypärä sai vähän siipeensä, mutta se on pientä. Skootterista tuli öljyt pihalle eikä se suostunut enää käynnistymään sen jälkeen, kun olimme työllä ja tuskalla saaneet sen hilattua ojan pohjalta pois. Oli siinä melkoinen homma, ilman miestäni en tuosta urakasta olisi selvinnyt... Jäin sitten siihen tien päähän odottelemaan, että mies hakee auton ja peräkärryn, kärryllä saimme rikkoutuneen ajopelin kuskattua kotiin. Kotimatkalla autoradiosta kuului Kaija Koon biisi, jossa laulettiin: "...ja aina kun kaaduin, se sattui..." Kyllä miestä nauratti!
Aika tavalla jännitti kotiin päästyä skootterin kohtalo, mutta onneksi sekään ei pahasti vaurioitunut. Naarmuja tuli muutama lisää ja öljyt piti vaihtaa, mutta kone säilyi onneksi vaurioitta, samoin katteet, peilit ym.
Mitä tästä opin? Ainakin sen, että ylpeys käy lankeemuksen edellä. Pitikös minun niin rehvakkaasti nauraa, kun mieheni halusi lähteä mukaan, pitikös minun olla niin luottavainen sen suhteen, että vielä kymmenen vuoden tauon jälkeen osaisin ajaa? Sainpa aimo näpäytyksen, ehkä sitten olin sen tarpeessa.
Vieläkään en ymmärrä, miksi tuo riivatun mopo ei suostunut kääntymään. Jokin ajovirhe siinä selkeästi tapahtui, ehkä sitten kallistin mopoa väärään suuntaan tai jotain vastaavaa. Liikenteeseen en taida skootterilla vähään aikaan lähteä, täytyy ainakin ensin harjoitella käännöksiä, pysähdyksiä ym. jossain rauhallisessa paikalla, jossa ei ole ojia ihan lähettyvillä...!
Aikoinaan, kun esikoista odottaessani ajelin skootterilla kasvavan masuni kanssa, appiukkoni sanoi minulle, että "eiköhän sinunkin olisi jo aika ruveta rauhoittumaan."
Niin, ehkäpä jo olisi aika?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti