Sitä sun tätä

Syksy on tullut, ei siitä mihinkään pääse. Arkiaamuisin saamme herätellä unisia lapsia kouluun, vahtia Wilmaa ja toivoa, että amispoikakin olisi suoriutunut kouluunsa opiskelemaan eikä jäänyt sänkyä lämmittämään. Toisinaan tuntuu, kuin kivirekeä perässään vetäisi, mutta onneksi lapset kasvavat ja aikanaan aikuistuvat. Jos nyt siihen saakka jaksaisin ja selviäisimme kaikki suurin piirtein hengissä näistä myrskyisistä teinivuosista. Sydän hakkaa, ruoka ei maistu, ahdistaa ja unet ovat mitä sattuu, mutta äiti kiskoo rekeä perässään ja vahtii laumaansa kuin paimenkoira... Ja juoksee siinä sitten itsensä läkähdyksiin. Välillä pitäisi olla terveesti itsekäs ja antaa muksujen itse hoitaa asiansa. Mutta jos asioiden hoito on sitä sun tätä, niin onpahan sitä vaikea vierestä katsoa puuttumatta asioihin! Lapsilleen kuitenkin toivoisi kaikkea hyvää. Tyhmiä lapseni eivät ole, mutta koulu ei tunnu oikein yhtäkään heistä kiinnostavan. Kuitenkin sen pitäisi kiinnostaa, koska mille sitä elämäänsä rakentaa, jos ei hyvälle koulutukselle? Sen varaan minä ainakin olen rakentanut ja mielestäni onnistunut elämässäni ihan hyvin.

No, lapset eivät aina valitse samoja polkuja joita vanhemmat ovat kulkeneet. Ja joskus päämäärään pääseminen voi vaatia vähän kivisemmän ja pidemmän reitin. Kaipa siihen on vain alistuttava...

Jotta en murehtisi itseäni hengiltä, olen yrittänyt kääntää fokusta lapsista omaan napaani. Aloitin jooga-harrastuksen ja olen muutenkin koettanut harrastaa ahkerasti kaikenlaista. Ompelukone on surissut, neulepuikot heiluneet ja yhden kortinkin askartelin, kun tuli tarve.

Tässä nyt aluksi se kortti, joka lähti 14-vuotiaalle pitkälle pojalle:

Kangasvaraston järjestelyn yhteydessä poimin erilleen pieniä kankaanpalasia, joista ei saa enää ommeltua oikein mitään isompaa. Ompelin niistä erilaisia tilkkupintoja, joista tein patalappuja ja pari pussukkaa. Alla ensimmäinen patalappu molemmilta puolilta:

Tämä patalappu löysi uuden kodin serkkuni luota: 
 

Tämä oli kokeilu, toista en ehkä jaksa enää tehdä:
 

Tämä on oma suosikkini:
 

Tähän tein yksivärisen taustan, jota en jaksanu kuvata:
 

Värikäs tilkkupussukka molemmilta puolilta, vuori punaista tikkikangasta:
 

Sinisävyinen pussukka lähtee syntymäpäivälahjaksi pienelle kummipojalle. Pussukassa voi kuljettaa vaikka hammasharjaa ja -tahnaa.
 

Ompelin kummipojalle myös leikkimaton, jossa on nappeja, neppareita, tarraa ja nauhoja näprättäväksi:

Tarralla kiinni olevan "luukun" alta paljastuu kirahvien kuva:
 

Tyttärelle neuloin lapaset, koska entiset olivat jääneet pieniksi. Tytär toivoi harmaita lapasia ja sellaiset hän sai:

Kaikenlaista on siis tullut näperrettyä, ja keskeneräisiä käsitöitä on vaikka kuinka ja paljon. Jossain vaiheessa yritin saada keskeneräisiä töitä loppuun ja osan sainkin, mutta samalla tulin aloittaneeksi monta uutta työtä... Oi voi. Kangas- ja lankakasat eivät vaan pienene ja koti pursuilee, mutta mitään en raaski heittää pois! No, muutaman vuoden kuluttua meillä on tilaa ja rauhallista, kun lapset kasvavat isoiksi. Esikoinen täyttää toukokuussa 18, ja tytär siitä sitten pari vuotta myöhemmin. Viiden vuoden kuluttua kaikki lapsemme ovat täysi-ikäisiä. Sitten alkaa olla tilaa. Todennäköisesti sitten kuitenkin kaipaan näitä ahtaita, täyteen tungettuja huoneita ja pursuilevia kaappeja, lapsista puhumattakaan... Eihän ihminen koskaan tyytyväinen ole.  

Tämän illan saa vielä vetää henkeä arjen hektisestä rumbasta, samoin huomenna. Sitten se taas alkaa, kun koettaa maanantai-aamu...