Viimeinen päivä tallilla sujui työn merkeissä. En tuntenut oikeastaan yhtään mitään, en surua, en haikeutta, en pelkoa tulevasta. Toimin kuin hyvin ohjelmoitu robotti: siivosin karsinan jättäen sen siihen kuntoon, missä se oli silloin, kun 6,5 vuotta sitten tallille saavuimme. Pesin ruokaämpärit ja tarhan vesiastian, liikutin hevosin surematta sitä, että maastoretki oli viimeinen tutuissa maisemissa. Pakkasin tavarat autooni, loimitin hevosen matkaa varten ja paketoin sen jalat. Kaikki tuo sujui nopeasti, mutta rauhallisesti ilman hermoilua ja poni oli oma itsensä, tyyni ja rauhallinen. Oikea kullannuppu!
Kyyti saapui ajallaan. Hain hevosen tarhasta ja kaikki meni hyvin siihen saakka, kunnes poni näki kuljetuskopin ja lastaussilta laskettiin alas. Näin ponin ilmeestä, kuinka se päässä syttyi itsepäisyyden lamppu; saatoin nähdä, miten se ajatteli, että "tuohon koppiinhan minä en sitten mene."
Ja hanttiinhan se poni pisti! Tiina, uuden tallin emäntä, yritti houkutella ponia koppiin kaura-astialla samalla kun minä pitelin liinaa ponin takaliston takana koettaen sillä puskea ponia eteenpäin. Muutamia askelia poni ottikin lastaussillalle, mutta sitten se äkkiä peruutti takaisin. Tämä kuvio toistui useita kertoja. Ihme ja kumma, hermoni eivät pettäneet. Toivoin vain, että olisin voinut saada poni-parkani ymmärtämään, että lähtö oli edessä, teki se sitten mitä tahansa. Että vanhaan ei ollut enää jäämistä. Mutta kuinka sellaisen voi eläimelle selittää?
Tiinan aloitteesta vaihdoimme paikkoja. Muutaman railakkaan pakituksen jälkeen poni viimein päätti luottaa minuun ja tuli koppiin ryminällä ja sai kauroja palkakseen. Kiukkuinenhan tuo oli; seesteisyydestä ei ollut tietoakaan, vaan poni viskoi päätään ja mulkoili minua häijysti. Jälleen kerran yllätyin siitä, millainen pirulainen se osasikaan halutessaan olla.
Kuljetus uudelle tallille vei noin puoli tuntia. Hevonen oli läpimärkä hiestä, kun viimein ryhdyimme sitä purkamaan kopista ulos. Koppiin päästyään se ei olisi lähtenyt sieltä minnekään; omat ja matkustuskaverina olleen ponin heinät maistuivat vähän liiankin hyvin. Lopulta ruuna kuitenkin suostui pakittamaan kopista ulos ihmettelemään uusia maisemia.
Ja sieltä se sitten jälleen kerran paljastui, millainen Mr. Jekyll ja Mr. Hide ponini onkaan... Rauhallisuudesta ei ollut tietoakaan. Poni hirnui kimeästi ja kun lähdin viemään sitä tarhaan, se steppasi ja reuhtoi ja lopulta riuhtaisi itsensä irti - en mahtanut sille mitään. Ja mihin muuallekaan se sitten olisi rynnännyt kuin Tiinan tarhassa olevan oriin luokse pullistelemaan!Myöhemmin sitä moni ihmetteli, kuinka lähes 20-vuotias pappa vielä innostuukin mokomasta...
Tiina oli onneksi rauhallinen ja asiallinen, eikä karkaamisesta hätkähtänyt. Nappasi vain karkulaisen kiinni todeten, että "olisit nyt valinnut jonkun muun kaverin, kuin tämän, tämä oli se kaikkein huonoin vaihtoehto". Mitään vahinkoa ei onneksi ehtinyt tapahtua ja Tiina talutti riekkuvan ruunani sen uuteen tarhaan tallialueen perukoille, kentän viereen.
Sinne se sitten rauhoittui, heinäkasan ääreen.
Seuraavana päivänä kävin ratsastamassa ja Mr. Jekyll ja Mr. Hide näytti taas kerran kyntensä tai ehkä tässä tapauksessa pitäisi sanoa kavionsa. Poni nimittäin sikaili karsinassa kuin mikäkin! Vanhassa Tallissa se viis veisasi siitä, oliko siellä muita hevosia kuin hän, riitti, että oli heinää edessä eikä aina tarvittu edes sitäkään. Mutta nyt uudella tallilla näytti olevan katastrofi, kun muut jäivätkin ulos. Poni hirnui kimeästi ja yritti moneen kertaan tuuppia karsinan ovea auki karatakseen pihalle. Koska ovi oli äärimmäisen hankala saada karsinan sisäpuolelta säppiin, jouduin lopulta laittamaan ponin kiinni, että sain harjattua ja satuloitua sen. Riimussakin se vielä pelehti, samoin kentälle talutettaessa. Kyllä suututti! Ymmärrän kyllä, että uusi paikka on ponille järkytys enkä tietenkään ole sille vihainen... Vaan olosuhteille. Joudun taas aloittamaan ponin kanssa kaiken lähes nollapisteestä. Vie pitkään, ennen kuin voin esim. lähteä sen kanssa maastoon, koska se jännittää uusia maastoja ja pahimmassa tapauksessa kiikuttaa minut kiitolaukalla tallille. En millään olisi jaksanut ryhtyä tähän, aloittaa taas ponin totuttelua uuteen, mutta enhän tässä tilanteessa nyt muutakaan voi.Täytyy vain toivoa, että yli 9 vuotta kestänyt yhteinen taival on kantanut edes jotain hedelmää; ettei ihan kaikkea sentään tarvitsisi käydä läpi uudelleen.
Ratsastaminen kentällä sentään sujui ihan mukavasti. Alkuun poni jännitti kovasti ja kyttäili metsään, mutta rentoutui jonkin verran kun pistin sen tekemään väistöjä ja ympyröitä. Kenttätyöskentelyllä jatkamme nyt ainakin pari viikkoa. Sitten kun poni on kotiutunut, uskaltaudun ehkä kaverin kanssa maastoon siten, että toinen ratsastaaa ja toinen kävelee vieressä. Jospa viimeistään kesällä Mr. Jekyll ja Mr. Hide-ilmiö olisi taakse jäänyttä elämää ja saisin ihanan, rauhallisen poni-papparaiseni takaisin...
Siispä kesää odotellessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti