Juna tuli justiinsa

Hevosen omistajan elämä on täynnä mielenkiintoisia ja toisinaan myös vaarallisia seikkailuja. Olen melko arka ratsastaja, enkä mielelläni ota ylimääräisiä riskejä, mutta maastossa ratsastaminen on niin hauskaa, että toisinaan sinne lähtee ottaen niitä riskejäkin.

Tallimme lähistöllä on jonkin verran metsäpolkuja ja muita kivoja reittejä, joita on kiva ratsastaa. Nyt keväällä suurin osa maastoreiteistä on kuitenkin ollut niin huonossa kunnossa, ettei näille lenkeillä ole tullut lähdettyä. Ns. junatiellä on kuitenkin hyvä pohja ja se on lähes ainoita paikkoja, joissa voi ympäri vuoden sekä ravata että laukata pitkää suoraa autoja pelkäämättä.

Junatien ongelma on kuitenkin se, että se, kuten nimikin jo antaa ymmärtää, kulkee junaradan vierellä. Parhaimmillaan tai pahimmillaan tien ja junaradan välissä on vain 2-3 m levyinen kaistale villinä kasvavaa pusikkoa / ojaa. Olen tuhat ja sata kertaa miettinyt, mitä mahtaisi tapahtua, jos juna pyyhältäisi minun ja ruunani ohitse juuri silloin, kun olisimme junatiellä maastoilemassa. Olen maalaillut painajaismaisia kuvia tilanteesta ja ollut jännityksestä viulunkielenä useinkin, kun olen junatielle uskaltautunut.

Viime tiistaina uskaltauduin taas junatielle tallikaverini Tuijan kanssa. Päivä oli kaunis ja hevoset rentoja, oma ruunani pysähteli tuon tuostakin mutustelemaan kuusenoksia rauhallisesta kävelylenkistä nauttien. Junatiellä meillä oli tarkoitus ravata,jotta hepat saisivat kunnolla liikuntaa. Koska halusin kuitenkin varautua junan mahdolliseen saapumiseen, sanoin Tuijalle, että voisimme poiketa tieltä läheiselle pellolle "turvaan", jos kuulisimme junan tulevan. Tuskin ehdin lauseeni lopettaa, kun juna jo pyyhälsi takaamme! Se oli päässyt lähestymään meitä salakavalan äänettömästi, junan äänet olivat hukkuneet läheiseltä maantieltä kuuluvien autojen meteliin.

Tuijan tamma pyyhälsi melko rauhallisesti läheiselle pellolle, juuri sinne, minne meidän oli pitänyt menna junaa "karkuun". Oma heppani sen sijaan oli sitä mieltä, että hän lähtee ja lujaa... Olin onneksi varautunut siihen, että heppa saattaisi päättää lähteä "käsistä" ja oikealla ohjalla sain käännettyä hevosen pienelle voltille ja tehtyä tavallaan jonkinlaisen "yhden ohjan pysähdyksen". Hepan yritys lähteä kiitolaukalla pakoon katkesi siihen. Pyörimme hetken paikoillamme, sitten pysähdyimme ja jäimme yhdessä toljottamaan ohi kiitävää pitkää matkustajajunaa.

Tämä oli minulle suuri voitto. Vielä neljä vuotta sitten heppa olisi pitänyt oman päänsä ja kiitänyt kiitolaukkaa ties minne. Nyt se jäi kuuntelemaan minua ja uskalsi luottaa minuun ja jäädä paikoilleen, kun sitä pyysin. Kotiin päin toki palasimme reipasti vauhtia, mutta melko hallitusti kuitenkin. Missään vaiheessa heppa ei esim. yrittänyt riistäytyä käsistä ja lähteä laukkaaman.

Kurakot, jotka junatielle mennessämme olimme ylittäneet rauhallisessa käynnissä, ylitettiin nyt tiku-tiku-ravissa melkoista haipakkaa! Rapa roiskui, välillä pollen takajalat upposivat syvälle liejuun Tuijan kauhunhuutojen säestämänä, mutta sieltä sitä vaan ponnistettiin uudelleen eteenpäin... Olen niin onnellinen siitä, että heppani on vahva eestinhevonen ja että sillä on hyvä tasapaino! Siitä huolimatta välillä hieman pelkäsin, että menemme kurakoissa nurin. No, niin ei käynyt.

Tallin pihalla porukka hieman ihmetteli kuraista hevostani. Kurainen toki oli Tuijankin tamma, mutta koska se on ruskea eikä valkoinen kuten minun hummani, ei kura siitä niin silmiinpistävästi erottunut. Totesin ihmettelijöille iloisesti, että me hieman säikähdimme junaa ja otimme sitten mutakylpyjä...

Suunnilleen samoihin aikoihin toinen maastoretki tallillamme ei päättynyt yhtä onnellisesti. Nuoren lukiolaistytön hevonen hyppäsi polulta ojaan jotain säikähdettyään ja hevosen jalka kiilautui kivien väliin niin tiukasti, ettei sitä saatu omin voimin sieltä irti. Hätiin hälytettiin pelastuslaitos. Hevonen loukkaantui kuitenkin niin pahoin, että se piti lopettaa. Tyttö onneksi ei loukkaantunut. Yhdeltä tallin työntekijältä katkesi solisluu, kun hän oli yrittänyt hillitä riuhtovaa hevosta istumalla sen päällä.

Tämä tapaus on ikävä ja surullinen ja järkytti minua monella tapaa eikä vähiten siksi että oma maastoretkemme samana päivänä ja samoihin aikoihin olisi voinut päättyä aivan yhtä huonosti. Tällä kertaa meillä oli onnea matkassa, toisilla sitä ei ollut.

Ratsastus on vaarallinen laji, siitä ei pääse mihinkään. Mutta koska koko elämä on yhtä suurta riskinottoa, jatkan harrastustani näistä ikävistä sattumuksista huolimatta. Hevosensa menettäneelle tytölle toivon jaksamista ja sitä, ettei tapahtumasta jäisi pysyviä traumoja.

Turvallisia ratsastushetkiä kaikille hevosten ystäville!