Toukokuun lopulla aloin jo kuvitella huolien kaikkoavan, kun niskaani lensi uusi pommi: poni sairastui kaviokuumeeseen.
Ponin sairastuminen tuli täysin puskista. 19.5. se oli ollut täysin kunnossa ja intoa täynnä, huilattuaan 1,5 viikkoa eli ajan, jonka minä kärvistelin flunssassa. Pari päivää myöhemmin poni ontui oikeaa etusta, käynti oli töksähtelevää ja poni kaikin puolin nuupea.
Tallinpitäjä Tiina veikkasi heti kaviokuumetta, mutta koska poni ei ollut saanut vihreää ja vain toinen etunen oireili, tuli veikkailtua muitakin vaivoja. Ponille haettiin kuitenkin heti kipulääkekuuri, väkirehut otettiin pois ja pistettiin poni lepoon. Jalkoja kävin kylmäämässä päivittäin. Koska kaviopaise oli yksi mahdollisista diagnooseista, kutsuin paikalle myös kengittäjän. Paisetta ei kuitenkaan löytynyt.
Etukenkien poiston jälkeen ponin oireilu paheni. Ehdin siinä jo itkeä tillittää silmät päästäni että nytkö se on ponin menoa - onhan papalla ikääkin jo 21 v. Klinikalle lähdettiin 28.5. sillä mielellä, että se saattaa olla ponin viimeinen matka. Toisin kuitenkin kävi: ponilla kyllä todettiin kaviokuume ja 3 asteen rotaatio oikeassa kavioluussa, mutta vasen oli puhdas ja ennuste kaikin puolin hyvä. Hoidoksi kipulääke, ruokinnan tarkistus, lepo, sairaskengitys ja LAIHDUTUS. Pappa kun on pikkuisen liian pläski... Painoa pitäisi pudottaa peräti 100 kg!!!
Lääkäri epäili vaivan syyksi metabolista oireyhtymää. Laitumelle ponia ei siis voi enää laittaa ja muutenkin saamme olla tarkkana syömisen kanssa.
Tänään onkin sitten tarkoitus aloittaa ponin liikutus ja painon pudotus, aluksi varovasti käynnissä. Poni sai sairaskengityksen viikonloppuna ja eilen oli jo liikkunut tarhassa puhtaasti. Muutenkin poni näyttää nauttivan elämästään:
Olenkin siis toiveikas, ehkä pappa vielä toipuu entiselleen.
Ja ehkäpä minäkin jossain vaiheessa toivun omista vammoistani. Meidän poniahan ei ole juurikaan tarvinnut kuljetella minnekään, joten koppiin meno ei ole papalle rutiinia. Poni tuli kyllä pienen epäröinnin jälkeen perässäni koppiin, mutta päättikin sitten äkkiä peruuttaa sieltä vauhdilla pois. Minä, jolle jo nuorena iskostettiin päähän ettei hevosta saa koskaan päästää karkuun, jäin apinan raivolla roikkumaan riimunnaruun. Tietäähän sen, miten käy vetokilvassa hevosen kanssa: ihminen siinä häviää. Niin kävi nytkin ja sain kaupan päälle nivelsidevammat molempien käsien nimettömiin. Pari muutakin niveltä taisi vähän venähtää ja vasen lapa myös, pari päivää sain kipristellä särkyjen kanssa ja edelleen on oikean käden nimetön teipattuna ja turvoksissa.
Niin se on, että tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Seuraavan kerran annan ponin karata suosiolla.
Poni saatiin lopulta koppiin ihan hyvin pienen harjoittelun jälkeen. Kiitos siitä Tiinalle ja neiti J:lle. Klinikalta lähdettäessä koppiin meno sujui jo huomattavasti paremmin, joten näköjään vanhakin poni oppii vielä uusia temppuja.
Koko episodi otti voimille, mutta nyt alkaa jo helpottaa ja iloisin mielin odotan nyt kesälomaa ja tallipuuhia ponini kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti